Vuosien varrella on tullut eteen kaikenlaisia tilanteita. Melkein jokaisesta on jäänyt mietittävää, miten olisi pitänyt toimia, kommentoida, tai välittää ilosanomaa Jeesuksesta. 

Vein suutariin nahkatakkini, jotta hän ompelisi pari kangasmerkkiä siihen. Takkia lähtiessäni noutamaan, välähti mielessäni, että jospa annankin hänelle Gospel Ridersien toimittaman Tässä on tie-motoristiraamatun. Siinä on uusi testamentti ja psalmit sekä muutamien kristittyjen motoristien todistuksia. Tiesin suutarin olevan harrikka-motoristin, joten mikä sen sopivampi kohde. Maksettuani ompelutyön ja takin saatuani ojensin kirjasen hänelle matkaevääksi. Ensin hän otti sen, mutta antoikin sen takaisin. ”En tarvitse sitä, suunnistan tähtien mukaan”.  Ennen kuin tajusin, heitin kysymyksen: ”mites sitten, kun on pilvistä?”  Keskustelu jäi siihen, oli tehtävä tilaa muillekin asiakkaille. Ihmettelin kysymystäni, ei takuulla omasta päästäni lähtöisin, koen, että Herra laittoi sanat suuhuni. Kunnia Herralle! Jälkimaku oli suloinen ja uskon suutarin jääneen miettimään, mitenkä asia oikein on.  

Töissä aamukahvilla meitä oli koolla muutama nainen ja esimiehemme. Kevät kun oli tuli puhetta lomista, onko lähiaikoina lomallelähtijöitä. Rohkaisin mieleni ja kerroin, että ollaan mieheni kanssa lähdössä viikon Israelin matkalle, mieheni ensimmäistä kertaa ja ennen kuin pääsin lausettani loppuun, esimies tuiskahti halveksivasti: hyi h** (kirosana) kuinka sinne menette. Yllätyin niin kommentistaan, että vain änkytin, että myös iäkäs äitini on mukana ja sanoin jotain ympäripyöreätä jatkoksi. Hän lähti huoneeseensa. Pari muuta työkaveria ei kommentoinut mitään. Olin hämmentynyt kuulemastani, sillä olin pitänyt sivistyneenä ja oppineena ihmisenä esimiestäni, mutta tasopudotus oli silmissäni aikamoinen. Joku vaikutus ilmoituksellani kyllä oli, koska esimiehen suhtautuminen minuun muuttui hieman kylmäkiskoiseksi.

Toinen tilanne oli samaisessa kahvihuoneessa muutama vuosi myöhemmin, kun olin puolisoni kanssa lähdössä 28 Gospel Riders-motoristin kanssa kuukauden Israelin matkalle moottoripyörällä. Työjärjestelyt olin saanut sovittua kollegani kanssa ja esimieheni oli vaihtunut toiseksi. Kerroin hieman tulevasta matkasta, joku jotain tarkemmin kysyikin. Ja esimieheni tokaisi, että kai teillä on luotiliivit päällä… hänenkin, Israelissa käyneenä, pitäisi tietää, ettei siellä tarvi pelätä. Sanoin arvokkuutta tavoitellen, että ei tarvita, me mennään Taivaan Isän kämmenellä ja tullaan terveinä takaisin. Olin havaitsevinani pientä vinoa hymyä tai sitten se oli kateutta. Matkan jälkeen sain kertoa aika monelle, tosi kiinnostuneelle työkaverille, ikimuistoisesta kokemuksestamme.

Työn lomassa ei ollut juurikaan mahdollisuutta mitään hengellistä keskustella, mutta työtiimimme suunnittelija jälleen kahvilassa ollessamme, toi esiin huolensa maailman lopusta. Joku oli ennustanut varmaksi jo päivämääränkin 20.5. sen tapahtuvan. Meidän viiden kahvittelijan pöydässä ilmapiiri jännittyi salamana. En tiedä odottivatko muut minun jotain kommentoivan. Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että olisi pitänyt pyytää häntä ensin määrittelemään, mitä tarkoittaa maailmanlopulla. Olisin saanut jonkun sekunnin aikaa miettiä tarkemmin omaa sanomistani, mutta nyt menetin otollisen kuulijakunnan. 

Työkaveri pyyhälsi huoneeseeni ja sanoi, että ”mää kun tunnen noita uskonnon asioita, niin hän kysyis, että tiedänkö NN- seurakunnan, minkälainen yhteisö se on?”  Hänen vaimonsa oli ilmoittanut käyneensä siellä kokouksissa, tulleensa uskoon, käyneensä kasteella ja liittyneen seurakunnan jäseneksi. Heillä oli avioeroprosessi meneillään ja hän oli huolissaan neljästä lapsestaan, että he joutuvat johonkin ei toivottuun yhteisöön. Kerroin sen mitä tiesin, että kyllä se on ihan kristillinen yhteisö, painottaa vain tiettyjä asioita vankemmin kuin esim. luterilainen seurakunta. Se on näitä vapaita kristillisiä suuntia kylläkin, että voit olla rauhallisella mielellä. Puhelin soi ja harmittelin, ettei ollut mahdollisuutta jatkaa keskustelua. Ehkei ollut tarkoitettukaan, että enempiä puhuisin sillä kertaa.

Läheinen, vakavasti sairas ihminen piti minuun yhteyttä ja soitteli minulle töihin muutamia kertoja päivittäin, vietti aikaa yksin kotonaan ahdistavien ajatusten ja kipujen kera. Juttelimme niin kauan aina, kun työpuhelin ei keskeyttänyt ja koetin lievittää yksinoloaan ja antaa muuta ajateltavaa edes hetkeksi. Erään puhelun jälkeen huokasin Herralle, että ”kunpa lähettäisit jonkun yllätysvierailulle hänen luokseen tai edes soittaisi pitkästä aikaa, mun kun tarttis nyt keskittyä töihini”. Tulikin hieman kinkkinen työasia hoidettavakseni ja työpäivä kului siivillä. Illalla vielä oltuamme yhteyksissä, läheiseni innosta puhkuen arvuutteli, että keitä oli poikennut tervehtimään häntä ja tuonut kahvileipääkin tullessaan. No enpä arvannut, mutta yhteisiä tuttuja olivat ja viettivät antoisan juttutuokion yhteisen harrastuksen tiimoilta. Heidän käyntinsä oli piristänyt todella. Hiljainen suuri kiitos lähti Taivaan Isälle huolenpidostaan!

Taina

Poika toi Venäjältä matkatuomisina ”Maatuskanuken”. Kaikki varmaan tiedämme tuon värikkään, puusta valmistetun nuken joita myydään matkamuistoiksi. Ison nuken sisään on kätketty pienempi ja sen sisään taas pienempi nukke jne. Vihonviimeisenä vain peukalonkokoinen pikkumaatuska. Päälimmäisen nuken koosta riippuen nukkeja saattaa olla toistakymmentä – enemmänkin.

Me ihmiset, uskovinakin, olemme usein, tai ainakin haluaisimme olla ”isoja ja kauniita” ennen kuin Jumala saa koulussaan kuoria meitä kerros kerrokselta pienemmiksi.

Uskoontuloni alkuaikoina kirjoitin runon, jossa muun muassa pyysin: ”Suo Jeesus mun pieneksi kasvaa, oma henkeni köyhäksi tee…” En silloin ymmärtänyt – tuskin vieläkään ymmärrän, missä määrin minussa on pienennettävää ja kuinka paljon Jumalan armossa kasvamista. Mutta Jumala otti pyyntöni tosissaan. Kerros kerrokselta hän alkoi kuoria pois omien tekojeni ansioita, ihmisviisauttani, ihmiskunnian antamaa petollista iloa, nöyryyden kaapuun puettua omahyväisyyttä ja näytti sydämessäni asuvan kovuuden ja rakkaudettomuuden jne. 

Taivaallinen Isä on rakastava ja kärsivällinen Isä. Lempeästi Hän ilmoittaa tahtonsa, opettaa, nuhtelee ja lohduttaa. Niin hän teki – ja tekee edelleenkin minunkin kohdallani. Jeesuksen kautta saan ja saamme tulla Jumalan armoistuimen eteen aina juuri sellaisina kuin olemme, viheliäisenä syntisenä, ahdistuneina ja neuvottomana, toivottomana ja kiitollisena, iloisina ja murheissamme. Kunhan tulemme avoimesti ja rehellisesti juuri sellaisena kuin olemme.

Se on ihanin asia, ettei tarvitse olla muuta kuin on ja sellaisena antautua Hänen kaikkitietävän viisautensa ja rakkautensa hoitoon ja ottaa vastaan hänen paras apunsa.

Mirja  

Sairastettuani pitkään olin hiljaa toipumassa. Yhtenä päivänä päätin yrittää pestä keittiön ikkunan. Senhetkisille voimilleni työ oli yllättävän raskas. Kuinka iloitsinkaan katsellessani viimein puhdasta ikkunaa, josta huhtikuun aurinko tulvi kirkkaana huoneeseen. 

Samalla huomasin kukkalaudalla nököttävässä, jo kuolleena pitämässäni kukassa pari pikkuruista, vihreää lehtisilmua. Liikuttavat silmunalut saivat kyyneleet silmiini.

Kipeässä sisimmässäni virkosi hiljainen, kiitollinen toivo. En jaksanut ajatella huomista, mutta jokin sisälläni vakuutti, että Jumala näkee huomiseni yli ja pitää lapsestaan huolen.

Toivonsa menettänyt ihminen on pahassa pulassa. Vähäisinkin toivo pitää elämää yllä ja antaa voimia vaikeina aikoina. On todistettua kuinka keskitysleirin kauhuistakin selvisivät parhaiten ne, jotka jaksoivat uskoa ja toivoa. C.H. Spurgeon on sanonut toivosta, että:  ”Toivo on kuin tähti, joka ei ole näkyvissä menestyksen auringonpaisteella, vaan vasta ahdistuksen yössä”. Jeesus lupaa antaa meille tulevaisuuden ja toivon – myös iankaikkisen elämän toivon.

Tahtoa elämässä tarvitaan, ja uskallusta. Rehellisyyttä itsensä kanssa, ja muiden. Eniten kuitenkin toivoa ja kärsivällisyyttä.

Mirja  

Kuuntelin “Murheellista Märehtijää” (opetus You tubessa). Olen täysin samaa mieltä, että kun kuppi täyttyy niin, ettei enää kestä edes tukijoita ympärillä, on parempi mennä samoin kuin Jeesus, yksinäisyyteen ja odottaa hiljaa miten Hän ottaa ohjat ja vie eteenpäin.

Mutta miten kanssaolijat sitten, nukummeko vai kannammeko omilla alttareilla ystävän kipuilua Isän eteen? Pistämmekö tsemppiviestiä, että hän tietää ettei ole yksin? 

Minulle oli hyvä opetus, kun ystäväni soitti ja kielsi rukoilemasta puolestaan. Sisimmässäni tunsin, etten voi häntä jättää ilman rukousapua ja vuosien jälkeen näin hänet iloisena taistelun voittajana!

Toisinaan tulee vaikeuksia elämässä, niin täytyykin olla. Niissä huomaan, ainakin minä, miten tärkeä ja ihana Taivaallinen huolehtija minulla on!

Nyt kun vielä oppisin ymmärtämään, että olen Hänelle tärkeä ja kallisarvoinen, ihan vaan omana itsenä.

Eija Liuksiala

Voi hymyillä olosuhteista huolimatta, meidän on iloittava. Jotkut kulkevat kasvot murheellisina kaiken aikaa. Taivaassa iloitaan kaiken aikaa, iloitaan jo täällä.

Jumala antaa voimaa huomista varten ja on kanssani. Voittoelämää kristittynä voi elää vain hetkestä hetkeen.

Älä valita ja murehdi, Herra hoitaa, pitää huolta murheistasi ja auttaa jokaisena päivänä, Hän ei mene konkurssiin! Saan iloa auttaessani muita. On ilo antaa muille, antaessaan saa.

Muista Jumala ei muutu oli tunteesi mikä tahansa. Antakaa valonne loistaa. Rukous on voimaa, minun ja Jumalan välillä on suhde. TÄSMÄ rukouksessa on voima!

Herra on hyvä. Kiitos Herralle – Halleluja!

Ulla Vesanen 14.4.2020