Sastamalan

Vapaaseurakunta

Sastamalan Vapis Blogi Sastamalan Vapaaseurakunta YT Sastamalan Vapaaseurakunta Insta Sastamalan Vapaaseurakunta Face

Vuodesta

1963

Sastamalan Vapaakirkko

Sastamalan Vapaaseurakunta

Sastamalan Vapaakirkko

Synnyin maailmaan

Julkaistu: 14.8.2017 11:35

1.1.1964 syntymätodistuksessani lukee, että minulla oli kampurakäsi. Nyt minulla on kaksi tervettä kättä. Kampurakädellä on hyvin hankalaa tehdä mitään normaalia. Vanhemmilleni diagnoosi oli tietysti järkytys, mutta uskossa Jeesukseen ja Jumalaan he toivat päivittäin asian käden paranemisesta Herralle. Usein siihen aikaan kodissamme vieraili saarnamiehiä ja -naisia, jolloin asia otettiin esille myös heidän rukouksissaan.

Eräänä aamuna äitini noustessa katsomaan pienokaistaan hän huomasi käteni oienneen. Ihme oli tapahtunut. Olen siitä ikuisesti kiitollinen Luojalleni.

Lapsuuteni sain elää rakastavien vanhempien kasvattamana. Kuitenkin minuun istutettiin pelko rakastavaan ja armahtavaan Jumalaan – positiivisessa mielessä. Sunnuntaisin keräsin naapureiden lapset isäni pitämään pyhäkouluun, joka oli kotonamme. Hengellisissä tilaisuuksissa kävimme paljon. Niissä tulivat tutuiksi hengelliset laulut ja virret. Mitään erillisiä pyhäkouluja tai muita vastaavia päällekkäistapahtumia ei tilaisuuksien aikana ollut, ja välillä vilkkaan pojan aika tuli pitkäksi. Äitini ja isäni olivat kuitenkin keksineet oivan keinon poikansa levottomuuteen: ”Jos Veli-Matti olet kiltisti kokouksessa, saat sen päättymisen jälkeen Kassantalon kioskilta nakkisämpylän.”

Pienenä poikana ollessani menin ensimmäisenä alttarille lähes joka tilaisuudessa kutsun loppulaulun aikana tullessa. Kun sitten eräs saarnamies, Erkki Moisio, laski kätensä päälleni siunatakseen minua, hän liikuttui kovin ja sanoi, että olen ikään kuin ”alttarin avaaja”, jota seuratessaan muutkin tulivat katuvalle mielelle ja tulivat alttarille kertomaan asioitaan Jumalalle.

Nuoreksi vartuttuani löysin omasta seurakunnasta tyttökaverin erään sunnuntain päivätilaisuuden jälkeen. Kysyin häntä ajelulle ja sain myöntävän vastauksen.  Saman myöntävän vastauksen sain kuulla 10.8.1985, jolloin vannoimme ikuista rakkautta toisillemme samaisessa Vammalan vapaaseurakunnan kirkossa. Meidät siunasi avioliittoon jo tarinasta tuttu Moision Erkki.

Avioiduttuamme vaimoni Tuula jossain vaiheessa ehdotti, että alkaisimme laulamaan yhdessä. Näin myös teimme. Välillä lauloimme erilaisissa kokoonpanoissa, mutta ajan kuluessa se muuttui sitten yhteiseksi duolauluksi – minun soittaessa kitaraa. Näissä vaiheissa minua alkoi kiinnostaa laulujen säveltäminen ja sanoittaminen. Seurakunnan pastorimme Esko Jantusen aikaan minulle jäi sellainen tunne, että lauloimme Tuulan kanssa lähes joka tilaisuudessa.

Jumalaa en koe missään vaiheessa elämääni hyljänneeni enkä huomaa, että olisin milloinkaan alkanut kyseenalaistamaan Jumalan ja Jeesuksen olemassaoloa. Kaikki on ollut vain niin ”sisäänrakennettuna”, että se on ollut helppo uskoa todeksi tänäkin päivänä. ”Ihmisillä on kaipuu Luojansa luo.”

Silti minultakin löytyy aika, jolloin kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan oli pienempi. Hengellisissä tilaisuuksissa käyminen ei kiinnostanut ja ”leirin ulkopuolella” oleminen uskovaisena oli myös pelottavaa ja hävettävää. Jumala ei kuitenkaan irrota kädestä, ellemme itse sitä tee. Perustus oli lapsuudessa valettu hyvin ja uskon sen olleen tärkeä asia, että en täydellisesti hyljännyt seurakuntaani. Niinpä vuosien aikana minua oli pyydetty vanhimmiston jäseneksi useamman kerran. En kuitenkaan ollut kokenut sitä omakseni. En kokenut olevani valmis niin isoon tehtävään ja ollessani vielä suhteellisen nuori, en voinut kuvitellakaan itseäni moiseen tehtävään. Olin myös hyvin arka todistamaan eli kertomaan uskostani seurakunnassa esimerkiksi laulujemme välissä. Tuula oli se, joka hoiti puhumisen ja todistamisen. Se on sinänsä mielenkiintoinen asia, sillä normaalisti olen hyvin puhelias eikä laulaminen ole vaikeaa yleisön edessä, mutta puhuminen ei tullut kuuloonkaan.

Joka tapauksessa taas vuosia kului ja silloinen pastorimme Hietaniemen Hannu tuli minulta jälleen kysymään innokkuuttani vanhimmistoon. Jälleen empiessäni ja kertoessani, etten ollut tehtävään valmis, koen hänen sanoneen Pyhässä hengessä todella tärkeät ja käänteentekevät sanat minulle ja minun elämälleni. Hän sanoi jokseenkin näin: ”Ehkä et ole valmis tähän tehtävään, mutta mietipä, jos Jumala haluaa antaa sinulle jotakin uutta vastatessasi myöntyvästi” Lupasin miettiä asiaa Hannun vielä niin pyytäessä. Nuo sanat ”…jos Jumala haluaa antaa sinulle jotakin uutta”, kolahtivat täydellisesti minuun. Vastasin, että lupaan ottaa haasteen vastaan, ja vuodesta 1997 olen toiminut seurakuntamme vanhimmistossa. Raakileena tuohon tehtävään ryhdyin, mutta en voi kieltää, etteikö se olisi antanut minulle todella paljon hengellistä hyvää.

Minun hengellisellä kasvullani oli tällainen tie. Sillä samalla tiellä olen yhä tänään. Mutta onneksi Jumala on luvannut olla heikossa väkevä – todella heikko koen olevani tänään tätä tarinaani kirjoittaessa.

Vastuuni lisääntyminen seurakunnan tehtävissä aiheutti sen, että kaivoin jo vuosia lähes käyttämättömänä olleen Raamattuni ja aloin lukemaan sitä. Koin myös, että vuosi vuodelta Jumala alkoi aukaisemaan sitä enemmän ja enemmän. Tässä välissä minun on pakko olla kannustamassa sinua, joka olet myös unohtanut Raamatun lukemisen. Se on elinehto elämälle. Se on ruoka. Se on lääke haavoihin. Se on rohkaisun sana synkimpiinkin hetkiin. On lohdullista tietää, että Jumala kulkee koko ajan vierellämme ja on antanut vieläpä suojelusenkelin suojaksemme.

Nyt olen viisikymppinen ja edelleenkin oppimisretkellä. Välillä kompastun ja kaadun matkallani, mutta onneksi saan olla armollisissa käsissä. Luojani käsissä. Saan tuntea päivittäin kuinka Taivaan isä, Jumala, Jeesus Kristus tukee ja ohjaa minua, jos vain Häneltä haluan apua pyytää. Päivittäinen keskustelu Jumalalle on tärkeää uskonelämässämme.

Jos omat lapseni eivät puhuisi minulle mitään, se tuntuisi jotenkin omituiselta ja murheelliselta. Näin on myös meillä suhteessa taivaalliseen Isäämme. Olen murheellinen, koska niin monta asiaa suhteessa Luojaani olisin voinut tehdä toisin. Kuinka vähän olenkaan antanut aikaani Jumalalle, joka olisi halunnut antaa aikaansa minulle.

Sinua tämän tarinan lukijaa Jeesus rakkaasti siunatkoon ja elämääsi johdattakoon.

Veli-Matti Selin

”Kutsumus löysi minut”

Julkaistu: 30.7.2017 19:01

Poikanen istui alas, tarttui kynäänsä ja tekstiä alkoi tulemaan. Aikuiset ihmettelivät tuotteliaisuutta, kun tekstiä alkoi kertymään ja tarinat saivat jatkoa. Pojalla on selkeästi lahja -totesivat vanhemmat.

Nuoruuden vuosina sivuille ei enää ilmestynyt, kuin kyseleviä hymiöitä. Elämänsä menestysaskeleissa mies joutui kokemaan kriisivaiheen, joka pysäytti etenemisen tahdin. Nuori mies istui jälleen alas pyöritti hiirtä näyttöruudulla ja avasi kirjoitusohjelman. Tekstiä alkoi syntymään, kuin luonnostaan: ”Älä laiminlyö lahjaasi, älä unohda tehdä sitä mikä tekee sinut onnelliseksi”, alkoi kirjoitus.

Meillä on luontaisia lahjoja, verbaalista kyvykkyyttä, jota käyttäessämme voimme olla siunaukseksi ja kokea itsekin onnellisuutta. Lahjat eivät vie meitä aina julistajan paikalle tai johtotehtäviin srk:n keskelle, mutta paikkansa löytää jokainen aito palvelija.

Leipäpappeja onkin tarpeeksi, heidän käsissä Sanan leipä liberalisoituu, ja saarnastuolissa hohtaa pappi, eikä risti. Tämä todistaa meille, että puhuja ei ole aina puhuja Jumalan Valtakunnassa, johtaja ei ole aina johtaja Jumalan srk:ssa. Vaikea uskoa, mutta aina laulajakaan ei ole veisaaja Jumalan temppelissä. Jumalan valintoja ja armoitusta tehtäviin ei tule unohtaa ja täyttää vain luontaisilla lahjoilla. Ihmisellä voi olla jotain muutakin, kuin mitä me tällä hetkellä näemme hänen lahjoissaan, minkä Jumala tahtoo valjastaa omaan käyttöönsä Jumalan Valtakunnan rakentamiseksi.

Edellä mainittu nuori mies avasi kirjoituksensa jälkeen facebook -sivunsa ja laittoi ajatelmansa jakoon. Uratyönsä ohessa sydämensä innolla kirjoittaa jo kirjaa, jonka tarkoitus on olla rohkaisemassa olemaan rakentaja seurakunnan ja ihmisten keskellä. Mies koki, että kutsumus löysi hänet ahdistuksen keskellä.

Moni on haudannut lahjansa menneisyyden taakkojen alle tai kätkenyt jäädessään huomiotta. Tee se uudestaan Jumalalle, tee se sydämestäsi. Ihminen on luotu palvelemaan, löydä itsesi uudestaan kutsumuksesi parista ja anna sen tehdä sinut iloiseksi.

Erään mummon maininta:
”minun kutsumus on esirukous ja kahvikakut” Mummo rukoili ja hänen mieleensä tuli henkilö, jolle hän teki siunaten kahvikakun. Mummo saattoi olla alakuloinen, mutta siunaten kahvikakkua tehdessään ilo täytti hänen sydämensä. Istu alas ja mieti, mikä voisi tuottaa iloa sinulle ja kanssamatkaajille. Ehkäpä kutsumuksesi löytää jo huomenna sinut kun olet avoin elämälle ja Jumalalle.

Enemmän voi antaa siunattu kahvikakku, kuin oikein itsekäs puhuja.

Jani Lindroos (SVL 4 kolumnikirjoitukseni)