Olimme mieheni kanssa aamulenkillä Rautaveden rannassa. Vastaamme tuli nainen reippaasti hölkäten. Hän sanoi iloisesti huomenta ja muksahti saman tien nurin, ilmeisesti jonkun tiessä olevan pikkukuopan kompastuttamana. 

“Ei olisi varmaan pitänyt sanoa huomenta”, hän totesi nauraen ja jäi toviksi polveaan pidellen maahan istumaan. Ei kuulemma pahemmin sattunut. Nainen kertoi, että oli muuttanut tänne Sastamalaan viime lokakuulla ja ollut aika masentunut pitkään, pimeään ja sateiseen syksyyn, jota tuntui jatkuvan loputtomiin lumettoman talven myötä. 

Lisäksi tuli vielä tämä koronakurimus. Mutta sitten koitti näin ihana kevät ja hän lumoutui täysin seudun kauneuteen ihmetellen, voiko Suomessa olla toista näin kaunista paikkaa! Olen joka aamu niin kiitollinen, hän huokaisi lähtiessään jatkamaan matkaansa.

Kenelle hän oli kiitollinen, Jumalalleko vai vain yleisesti, sitä hän ei sanonut, mutta aito ilonsa kosketti. Hänen ilonsa alkavasta kesästä oli helppo samaistua, koska itse olin vastikään samoissa, kiitollisuuden tunnoissa. 

Olin ajatellut kuinka vuosi vuodelta, pimeinä talvikuukausina aina hartaammin kaipaa uutta kevättä ja kesää. Ja kuinka sen saapuminen on aina yhtä ihmeellistä. Varhaisten aamujen valoisuus, auringon lämpö ja iltojen yöhön jatkuva kuulaus virvoittavat mielen. Väkevänvihreä maa, puut ja pensaat, tuhannet kasvit ja kukat sykkivät uutta elämää, antaen runsaita antejaan myös ihmisen elannoksi. Ilman sinen täyttää lintujen laulu, järvet läikkyvät ja purot solisevat.

Mieleen nousee tutun lastenlaulun sanat ”Niin paljon on aihetta lapsella kiittää…” Ihan tavallisessa arjessa jo on paljon asioita joita helposti pidämme itsestäänselvyytenä, mutta jos ne jostain syystä häiriintyvät tulee harmia ja ongelmia. Suuri kiitoksen aihe on, että on terveyttä ja voimia nousta uuteen päivään. On rauha maassa ja katto pään päällä. Se, että hanasta tulee puhdasta vettä, vessa ja sähkö toimivat ja on tarpeita mistä valmistaa aamiaista, vaatteita mihin pukeutua jne. Kaikki ovat itsestäänselvyyksiä joista harvoin muistaa kiittää. 

Rakkaat ihmiset, arkipäivän rinnalla kulkijat, perhe ja ystävät, hyvät naapurit ja satunnaiset ihmisten kohtaamiset ja keskustelut ovat elämän rikasta antia ja kiitosaihe. On armoa, että on saanut syntyä Suomen kaltaiseen, monella mittapuulla mitattuna, hyvään maahan. Usko Jeesukseen on Jumalan armoa joka ulottuu kuoleman toiselle puolen ja sinapin siemenkin, usein heikkoa uskoani riittää, lupaa Jumalan sana. 

Ja mikä suurinta; Jeesus on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Hän on kanssani huonona päivänä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen. Kun olen väsynyt ja ärtyisä, muistamaton ja hajamielinen (kahta viimemainittua aika usein). Tai hetkenä kun parjaan lähimmäistäni, tuntien olevani parempi kuin hän tai joku muu. 

Ja vaikka en tahtoisi tehdä näin tai muuta Jumalan tahdon vastaista, niin kuitenkin teen. Kun katuen, syntini tuntien ja tunnustaen sitten tulen Jeesuksen tykö, Hän katsoo murheellisin, rakastavin silmin ja antaa anteeksi. On nöyrästi taas todettava, että Hänen armossaan on jälleen minulle kyllin. Murheen ja sairauden päivänä saan Häneltä lohdutuksen. Saan jättää vaikean asiani Hänen hoitoonsa ja jonakin päivänä yllättäen huomata Hänen hoitaneen sen paremmin kuin osasin odottaakaan. 

Jonakin ankeana päivänä Jeesus yllättää tuomaan tielleni ystävän, ihmisen, joka virvoittaa mieltäni kertomalla Jumalan johdatusihmeistä elämässään tai jota saan itse virvoittaa ja tulla näin itsekin siunatuksi.

Sana kehottaa kiittämään joka tilassa. Vaikka ei yhtään kitättäisi. 

Kiittämättömyydellä kiellämme kunnian Jumalalta ja siunauksen itseltämme.

Mirja

Ajokortin saatuani oli kova hinku auton rattiin. Isä luotti taitoihini ja antoi luvan lainata autoa. Tätini kanssa päätimme mennä käymään Ellivuoren juhannuksessa, koska siellä oli eräs tuttavamme esiintymässä ja halusimme nähdä hänet estradilla.

Ilta oli jo ehtinyt yhdeksän- kymmenen korville ja olimme Kukkurin mäessä matkalla. Tien poskessa käveli kaksi vanhempaa naista, toisella oli kengät kainalossa ja askelsi sukkasillaan. He nostivat peukalot pystyyn liftikyytiä toivoen. Päätimme topata kysymään, onko mikä hätänä. Naiset olivat tulossa seurakuntatalolta juhannusjuhlilta, mutta heidän paluukyytinsä oli pettänyt eivätkä olleet saaneet taksia. Kotiin piti päästä, vaikka sitten jalkaisin. Minne matka, tiedustelin. No sinne, nykyisen Hukkasentien varteen, liki Ellivuoren ja Kutalan risteystä. Sama matka, hypätkää kyytiin. Ei meinannut kiitoksen tulvasta tulla loppua, kun päästiin heidän kodin pihaan. Kahvit olisi meille tarjottu ja kyytimaksu, mutta kieltäydyimme jyrkästi. Sain hyvän mielen (siunauksen, näin jälkeenpäin uskoon tultuani ajattelen), kun saatoimme olla avuksi. 

Ellivuori oli niin tunkua täynnä, ei mitään mahdollisuutta pysähtyä parkkiin, joten käänsin auton nokan takaisin ja juhannuksen viettoon menimme isovanhempien seuraan mökille.

Vuosia myöhemmin koen saaneeni kuitin tästä kyydityksestä. Ajelin moottoripyörällä aika paljon yksikseni, ja eräänä kauniina kesäiltana puolenyön kieppeillä kotiintullessani, jotakin tapahtui ja ”moponi” teki topin. En ollut mikään tekniikan nero, eikä vika selvinnyt. Aikani pähkäiltyäni siirsin pyörän tien sivuun ja riisuin kypärän. Jaaha, myöhäinen aika, vähän kulkijoita, hiljainen tie. Lykinkö pyörän kotiin, en sentään, matkaa on 10 km ja tietysti ylämäkeä.

Ei kulunut kuin tovi ja kuulin auton tulevan, nostin peukalon pystyyn. En eläissäni ollut liftannut, mutta hätä ei lue lakia, tuumasin. Auto pysähtyi kohdalleni. Kysyin pääsisinkö keskustaan, tuli ongelma pyörän kanssa. Hyppäsin kyytiin huojentuneena. Auttajani nimi jäi hämärän peittoon jännitykseltäni, mutta Taivaan Isä kyllä tuntee hänet eikä hän jää palkkaansa vaille. 

Taina

Minua on aina puhutellut kuningas Hiskian luottavainen uskonrukous (2. Kun.19…) 

Hiskia oli saanut uhkauskirjeen Assurin kuninkaalta. Viholliskuningas varoitti Hiskiaa luottamasta jumalansa apuun sanoen mm.: ”Älä anna Jumalasi, johon sinä luotat, pettää itseäsi. Äläkä ajattele, Jerusalem ei joudu Assurin kuninkaan käsiin. Etkö ole kuullut, mitä Assurin kuninkaat ovat tehneet kaikille maille, kuinka he ovat vihkineet ne tuhon omiksi. Ja sinäkö pelastuisit!”. Kun Hiskia oli lukenut kirjeen, meni hän Herran temppeliin ja levitti kirjeen Herran eteen. Ja Hiskia rukoili Jumalaa uskossa, luottaen, että tämä kuulee ja on voimallinen auttamaan. Jatkossa saamme lukea, että Jumala kuuli Hiskian rukouksen ja pelasti Jerusalemin Assurin kuninkaan käsistä.

Omaankin elämäämme lähettelee sielunvihollinen erilaisia ”uhkauskirjeitään”, joilla hän yrittää viedä uskomme ja luottamuksemme  Jumalaan. Tulee sairautta, taloudellista ahdinkoa, ihmissuhdevaikeuksia tai muuta – joskus tuntuu, yli voimien käyviä vastuksia elämässä. Silloin, Hiskian tavoin meidänkin tulisi viipymättä ja ilman epäilystä viedä kaikki rukouksessa Jumalan eteen ja sanoa yksinkertaisesti:  Isä, tässä tämä on, minulle mahdoton asia, auta minua. Kiitos, että sinä voit! Tapahtukoon sinun tahtosi. Ja sen jälkeen jäädä luottavaisena odottamaan mitä Hän tekee.

Jeesus otti kestävän ja luottavaisen rukouksen esimerkiksi ihmisiä, jotka ”kiusaamalla kiusaten” vaivasivat pyyntönsä kohdetta ja tulivat kuulluiksi. Meidänkin tulisi olla rukouksessa rohkeat ja uupumattomat luottaen siihen, että Jumalan vastaus, mikä se sitten onkin, tulee varmasti ajallaan ja on meille oikea ja paras vastaus. Vaikka emme sitä sillä hetkellä ymmärtäisikään.

Esirukous on valtava mahdollisuus johon meillä on ihana oikeus ja velvollisuus. Raamatussa (v-38 käännös) sanotaan, että: ”Vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.” Mietin joskus, että millainen on harras rukous? Ajattelen, että jos ihmisellä on todellinen hätä jonkun ihmisen (esim. oman lapsen tai muun läheisen) tai itselleen tärkeän asian puolesta hän rukoilee todella hartaasti. Raamatussa meitä kehotetaan rukoilemaan kaikkien ihmisten puolesta. Joskus taas Jumala antaa sydämellemme aivan erityisesti jonkun ihmisen tai asian ja kehottaa meitä esirukoukseen. Se on Jumalan selittämätön salaisuus. On tärkeää olla kuuliainen hänen äänelleen.

Noin puolitoista vuotta sitten kipuilin jälleen huonon selkäni kanssa. Osteoporoosista johtuen syntynyt murtuma oli todella kivulias. Vaikean arjen keskellä koin kuitenkin ihan ihmeellistä rauhaa. Oli tunne ikään kuin olisin ”leijunut” kivun yläpuolella. Se oli käsittämätön tunne, ihmettelin asiaa toisillekin. Sitten viikkojen päästä tunsin oloni sen verran terveemmäksi, että lähdin seurakunnan sunnuntaikokoukseen. Siellä eräs veli tuli luokseni ja kertoi, että Jumala oli kehottanut häntä rukoilemaan päivittäin minun puolestani. Joka aamu, viikkojen ajan he vaimonsa kanssa olivat kantaneet minua rukouksessa Jumalan eteen. Silloin ymmärsin konkreettisesti miltä tuntui, kun rukoukset kantavat. Meitä kehotetaan rukoilemaan lakkaamatta ja kaikkien ihmisten puolesta. Jumalan huolenpidon salaisuus on, miksi hän joskus aivan erikoisesti kehottaa rukoukseen jonkun tietyn ihmisen tai asian puolesta. Ollaan silloin kuuliaisia – rukouksessa on voimaa!

Mirja