Sairastettuani pitkään olin hiljaa toipumassa. Yhtenä päivänä päätin yrittää pestä keittiön ikkunan. Senhetkisille voimilleni työ oli yllättävän raskas. Kuinka iloitsinkaan katsellessani viimein puhdasta ikkunaa, josta huhtikuun aurinko tulvi kirkkaana huoneeseen. 

Samalla huomasin kukkalaudalla nököttävässä, jo kuolleena pitämässäni kukassa pari pikkuruista, vihreää lehtisilmua. Liikuttavat silmunalut saivat kyyneleet silmiini.

Kipeässä sisimmässäni virkosi hiljainen, kiitollinen toivo. En jaksanut ajatella huomista, mutta jokin sisälläni vakuutti, että Jumala näkee huomiseni yli ja pitää lapsestaan huolen.

Toivonsa menettänyt ihminen on pahassa pulassa. Vähäisinkin toivo pitää elämää yllä ja antaa voimia vaikeina aikoina. On todistettua kuinka keskitysleirin kauhuistakin selvisivät parhaiten ne, jotka jaksoivat uskoa ja toivoa. C.H. Spurgeon on sanonut toivosta, että:  ”Toivo on kuin tähti, joka ei ole näkyvissä menestyksen auringonpaisteella, vaan vasta ahdistuksen yössä”. Jeesus lupaa antaa meille tulevaisuuden ja toivon – myös iankaikkisen elämän toivon.

Tahtoa elämässä tarvitaan, ja uskallusta. Rehellisyyttä itsensä kanssa, ja muiden. Eniten kuitenkin toivoa ja kärsivällisyyttä.

Mirja  

Kategoria:

• Viikon varrelta