Olimme mieheni kanssa aamulenkillä Rautaveden rannassa. Vastaamme tuli nainen reippaasti hölkäten. Hän sanoi iloisesti huomenta ja muksahti saman tien nurin, ilmeisesti jonkun tiessä olevan pikkukuopan kompastuttamana. 

“Ei olisi varmaan pitänyt sanoa huomenta”, hän totesi nauraen ja jäi toviksi polveaan pidellen maahan istumaan. Ei kuulemma pahemmin sattunut. Nainen kertoi, että oli muuttanut tänne Sastamalaan viime lokakuulla ja ollut aika masentunut pitkään, pimeään ja sateiseen syksyyn, jota tuntui jatkuvan loputtomiin lumettoman talven myötä. 

Lisäksi tuli vielä tämä koronakurimus. Mutta sitten koitti näin ihana kevät ja hän lumoutui täysin seudun kauneuteen ihmetellen, voiko Suomessa olla toista näin kaunista paikkaa! Olen joka aamu niin kiitollinen, hän huokaisi lähtiessään jatkamaan matkaansa.

Kenelle hän oli kiitollinen, Jumalalleko vai vain yleisesti, sitä hän ei sanonut, mutta aito ilonsa kosketti. Hänen ilonsa alkavasta kesästä oli helppo samaistua, koska itse olin vastikään samoissa, kiitollisuuden tunnoissa. 

Olin ajatellut kuinka vuosi vuodelta, pimeinä talvikuukausina aina hartaammin kaipaa uutta kevättä ja kesää. Ja kuinka sen saapuminen on aina yhtä ihmeellistä. Varhaisten aamujen valoisuus, auringon lämpö ja iltojen yöhön jatkuva kuulaus virvoittavat mielen. Väkevänvihreä maa, puut ja pensaat, tuhannet kasvit ja kukat sykkivät uutta elämää, antaen runsaita antejaan myös ihmisen elannoksi. Ilman sinen täyttää lintujen laulu, järvet läikkyvät ja purot solisevat.

Mieleen nousee tutun lastenlaulun sanat ”Niin paljon on aihetta lapsella kiittää…” Ihan tavallisessa arjessa jo on paljon asioita joita helposti pidämme itsestäänselvyytenä, mutta jos ne jostain syystä häiriintyvät tulee harmia ja ongelmia. Suuri kiitoksen aihe on, että on terveyttä ja voimia nousta uuteen päivään. On rauha maassa ja katto pään päällä. Se, että hanasta tulee puhdasta vettä, vessa ja sähkö toimivat ja on tarpeita mistä valmistaa aamiaista, vaatteita mihin pukeutua jne. Kaikki ovat itsestäänselvyyksiä joista harvoin muistaa kiittää. 

Rakkaat ihmiset, arkipäivän rinnalla kulkijat, perhe ja ystävät, hyvät naapurit ja satunnaiset ihmisten kohtaamiset ja keskustelut ovat elämän rikasta antia ja kiitosaihe. On armoa, että on saanut syntyä Suomen kaltaiseen, monella mittapuulla mitattuna, hyvään maahan. Usko Jeesukseen on Jumalan armoa joka ulottuu kuoleman toiselle puolen ja sinapin siemenkin, usein heikkoa uskoani riittää, lupaa Jumalan sana. 

Ja mikä suurinta; Jeesus on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Hän on kanssani huonona päivänä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen. Kun olen väsynyt ja ärtyisä, muistamaton ja hajamielinen (kahta viimemainittua aika usein). Tai hetkenä kun parjaan lähimmäistäni, tuntien olevani parempi kuin hän tai joku muu. 

Ja vaikka en tahtoisi tehdä näin tai muuta Jumalan tahdon vastaista, niin kuitenkin teen. Kun katuen, syntini tuntien ja tunnustaen sitten tulen Jeesuksen tykö, Hän katsoo murheellisin, rakastavin silmin ja antaa anteeksi. On nöyrästi taas todettava, että Hänen armossaan on jälleen minulle kyllin. Murheen ja sairauden päivänä saan Häneltä lohdutuksen. Saan jättää vaikean asiani Hänen hoitoonsa ja jonakin päivänä yllättäen huomata Hänen hoitaneen sen paremmin kuin osasin odottaakaan. 

Jonakin ankeana päivänä Jeesus yllättää tuomaan tielleni ystävän, ihmisen, joka virvoittaa mieltäni kertomalla Jumalan johdatusihmeistä elämässään tai jota saan itse virvoittaa ja tulla näin itsekin siunatuksi.

Sana kehottaa kiittämään joka tilassa. Vaikka ei yhtään kitättäisi. 

Kiittämättömyydellä kiellämme kunnian Jumalalta ja siunauksen itseltämme.

Mirja

Kategoria:

• Viikon varrelta