Kipu

Jouduin työtapaturmaan 2016 kesällä, nostin asiakasta lattialta ja kädestä kuului POKS. Sieltä lopulta löytyi pysyvä hermovaurio. Mutta palataan ajassa vähän taaksepäin.

Tapaturman tapahtuessa, minulta meni käsi “rikki”, mutta samalla meni sisällä jokin rikki. Suutuin Jumalalle, olin kuin kiukutteleva lapsi tai pikemminkin teini, joka kokee kipua.  Teini, jota sattuu, mutta ei myönnä sitä itselleen tai muille, eikä halua lohdutusta. Samalla tavalla minäkin kiukuttelin, kun minuun sattui. Ensin suutuin siitä, kun minua oli sattunut ja purin sen kiukuttelemalla Jumalalle. Kiukutteluni Jumalalle vaan pahensi kiukkua ja antoi kiukulle enemmän valtaa. En tehnyt asiasta parannusta, vaan jatkoin kiukuttelua eksymällä syvemmälle paholaisen ansaan. Jumala kyllä muistutti itsestään ja armostaan ihmeellisten asioiden kautta, kuten lääkäreiden. Kolme lääkäriä sanoi minulle, että käsi ei voi parantua ellei tapahdu ihmettä. Ja mitä minä tein? Olisin voinut rukoilla tai kääntyä Jumalan puoleen, kunpa olisinkin, mutta minä vaan naureskelin. Nauroin ajatukselle, ihmekö mahdollinen, ei ainakaan minulle. Ihmeitä voi sattua “hyville uskoville” ei tälläiselle epäonnistuneelle.

No aikaa kului ja minä jatkoin kiukkutielläni, mikä vei vaan kauemmaksi ja kauemmaksi Jumalasta. Turhaan ei raamatussa lue: ” Älkää antako auringon laskea vihanne yli.” Koen, että tuo voi koskea myös kiukuttelua Jumalalle. Suuttumukseen, kiukutteluun ja loukkaantumiseen ei tule jäädä. Kun tarpeeksi kauan on kaukana Jumalasta sitä joutuu ongelmiin. Itse jouduin lopulta isompaan ongelmaan, nöyrryin ja huusin apua Jumalalta, itkin ja pyysin apua tulin huomaamaan Jumala ei ollut minua hyljännyt. Hän odotti, että olin kiukkuni kiukutellut ja itse pyysin häneltä apua. Kun itse pyysin hänet sisään ovesta, oven takana Hän odotti. Varmasti Hän oli minua kantanutkin välillä, vaikka en sitä olisi ansainnut ja osannut pyytää.

Isän sylissä

Tunne oli jotain samanlaista, kun lapsi pyytää anteeksi ja hänet otetaan hellään syleilyyn. Samanlailla Taivaan Iskä otti minut syliin, lohdutti ja kantoi. Jumala osoitti , että ei ole mitään hätää. Tajusin, että minä itse olin pitänyt Isää kaukana, sen oven takana. Hän oli ollut koko ajan odottamassa, että minä avaan oven. Eli Hän odotti, että lähestyn häntä. Jumalan armo on meille kaikille tarkoitettu, ei Hän pakota meitä tulemaan luokseen. Se on lahja meille. minkä valitsemme; otammeko vastaan vai emme.

Ymmärsin, että minä en edes ollut antanut Jumalalle mahdollisuutta lohduttaa minua. Lopulta kun annoin niin kiukku ja huono olo hävisi. Sain avun sisäiseen maailmaani hän kohtasi minua ongelman keskellä. Pyysin Herralta myös käden suhteen apua. Tervehtymisen puolesta rukoiltiin, rukoilin itse myös anteeksiantoa. Huomasin tässä pari viikkoa sitten, että pystyin tekemään asioita mitkä aikaisemmin tuotti kipua. En ole syönyt kipulääkkeitä koko kevään aikana yhtään. Tapasin myös uskovan sisaren tuossa pari viikkoa sitten joka oli viime kerralla nähdessämme saanut kehotuksen rukoilla käteni puolesta. Viimeksi tavatessa tuota sisarta tajusin, että käsi ei ole ollut kipeä. Jumala on suuri ja ihmeellinen. Kunnia Isälle, Hänelle on kaikki mahdollista. Minä haluan kiittää Jumalaa armostaan ja laupeudestaan minua kohtaan. AMEN.

10.05.18 Sini Leppänen

Kategoria:

• Viikon varrelta